Syksyistä

Syksyllä on mukavaa kävellä ulkona iltaisin. Ilma on sopivan viileä ja ennen kaikkea on miellyttävän hämärää. Pimeys muuttaa näkökenttää. Kovinkaan kauaksi ei näe, joten tulee keskityttyä lähempiin asioihin. Poikkeuksena tietenkin tähdet, jotka ovat paljon kauempana, kuin mikään valoisalla nähtävä kohde.

Mikä siinä lähelle katsomisessa sitten on erikoista? Kun katsoo tarpeeksi lähelle, näkee pieniä asioita. Pienet yksityiskohdat puolestaan yleistyvät helposti, niihin on hyvä samaistua. Maailmoja syleilevät kokonaiskuviot puolestaan ovat liian laajoja arkikokemukseen ja tuntuvat siten ensisilmäyksellä helposti vieraannuttavilta.

Kontrasti läheisyyden ja tähtien kaukaisuuden välillä puolestaan laittaa asioita erilaisiin mittasuhteisiin. Kun on yksin, pieni ja pimeässä ja katselee taivaalle, tajuaa helposti oman mikroskooppisuutensa ja voi tuntea jotenkin kuuluvansa kokonaisuuteen. Maailmankaikkeus ei vaadi, se vain on.

Minulla on (uskokaa tai älkää) muutamia hieman nuorempia, eli noin parikymppisiä, kavereita, joiden seurassa sitten tulee vitsailtua omasta vanhuudestaan. Olen siis kaksikymmentäkuusi. Eihän tuollainen ikäero oikeastaan vaikuta yhtään mihinkään, paitsi ehkä joihinkin baareihin sisäänpääsyyn.

Tapana on kuitenkin puhua aina vanhoista hyvistä ajoista. Mutta oliko mikään eri tavalla minun lapsuudessani verrattuna itseäni viitisen vuotta nuorempiin? Mieleen tulee pari asiaa.

Kun minä oli yläasteella, juuri kenelläkään ei ollut kännykkään, kun menin lukioon, niitä oli muutamilla. Itse ostin ensimmäisen kännykkäni ylioppilaslahjarahoilla vuonna 1999 viimeisimpien joukossa. Ja se puhelin muuten kesti monta vuotta.

Koska meillä siis ei lapsina ollut kännyköitä, ei ulkona ollessaan voinut soittaa kavereille, että ”misä sää oot” ja muutenkin piti sopia kaikki tapaamiset tarkemmin. Myöskin oli aivan mahdollista lähteä vaan soittamaan ovikelloa ja kysyä, että oliko etsitty kaveri kotona. Nykyäänhän moisesta ei ole puhettakaan, vaan asia tulee varmistettua kännykällä ennalta.

Ja sitten tämä iki-ihana internet. Luultavasti törmäsin moiseen verkkoon ensi kertaa joskus yläasteella. Lukioiässä sitä tuli varmaan satunnaisesti käytettyä, mutta enpä muista, että kovinkaan monella olisi ollut vielä nettiyhteyttä kotona.

No nyt on kyllä niin tylsää juttua, että lopetan täältä tähän.

Mutta miulla ei o rahaa...

Tunnen minäkin paljon kovia soittajia, mutta minulla ei ole rahaa. Ajoittain ärsyttää se, että olisi paljon kaikkea kivaa, eikä edes älyttömän kallista, mutta kun rahaa ei ole, niin sitä ei ole.

Jos olisi:
20€, niin voisin mennä illalla Lutakkoon katsomaan Kimmo Pohjosta ja siemaista siinä sivussa pari keskiolutta. Varmaan olisi oikeinkin kelvollista illanviettoa se.
30€:llä pääsisin käymään isoveljen luona Kuopiossa ja voisin ottaa matkaani yhden kitaravahvistimen, jota sitten voisin käyttää hauskanpidon apuvälineenä, kun J.Alakulo kokeilee siipiään rumpalin kanssa.
50€, niin voisi lähteä mökille bändikavereiden kanssa muutamaksi päiväksi ja pitää siellä lystiä, saunoa ja juoda olutta tai jopa kenties kaikkia niitä samaan aikaan.
Jotain 80€ varmaan kuluisi, jos lähtisi Lappeenrantalaisporukoiden mukana Saimaalle. Ei sekään hullummalta kuulostaisi.
100€… sillähän ostaisi jo maailman!

Kustannustehokkain vaihtoehto lienee polkupyöräretki Leivonmäen kansallispuistoon. Ensi viikolla nähdään, onnistuuko toteutus.