Paskalla part.2

Kävin tänään jälleen tapani mukaan paskalla. Ja koska olin aiemmin käynyt yhtyetovereiden kanssa kiinalaisessa ravintolassa syömässä, pomon laskuun tietenkin, noutopöydästä mahani pullolleen vierähti siellä tovi jos toinenkin.

Tällä kertaa lukuvuorossa oli Melleriä. Runokirja nimeltään Mau-Mau onkin tilanteeseen sopivasti vieläpä ruskeakantinenkin. Ehdin siis session aikana lukemaan useita sivuja hyvin kulkevaa ja ilmeisen ilmaisuvoimaista tekstiä. Mutta mistä siinä sitten puhuttiin, onko siinä sanomaa, mitä häh? En minä tiedä, ei hajuakaan, mutta hirmuinen draivi tuotti nautinnollisen lukukokemuksen.

Tästäpä sitten tulikin mieleeni, kun joskus iloisena kuuntelin Ornette Colemanin free jazzia ja joku totesi, ettei ymmärrä moista musiikkia. En minäkään ymmärrä, mutta pidän. Miksi kaikkea pitäisi yrittää ymmärtää ja analysoida? Eikö se riitä, että tykkää?

(Tähän väliin soitinyhtye Interspectional esittää kappaleen Useless Analysis)

Mitä se onkaan se hyvä? Jätänpä naturalistisen virhepäätelmän tekemättä taiteenkin alalla.

Supersankareita

Supersankarit ja mutantit ne on aika epeleitä kuulkaas, kaiken maailman supervoimia ja muita, jotka olisivat pikkupoikana olleet vaikka kuinka mahtavia. Siinä sitten pikku-Jarkko etsii viemäristä, että olisikohan täällä joku mutanttimajava, joka minua purisi tai vaikka mutageenia tai kenties seerumia. Kyllä se vaan kelpaisi, kun olisi supervoimia.

Mutta miten terveitä arvoja ja supersankarit nuorisolle välittävätkään? Hämähäkkimieselokuvastakin sen jo oppi, että kyllähän tuo nörttipoikakin voi saada unelmatyttönsä, tosin ensin pitää saada mutanttivoivat, teipillä korjatuissa silmälaseissa ei oikein ole saumaa. Supersankarin käsivarsille varmaan on useampikin beibi pelastettavaksi pyrkimässä.

Hulkilla asiat olivat kenties hieman inhimillisemmin. Nainen oli jo ennen kuin mutanttimeinigit alkoivat (takakannessa väitettiin exäksi tosin) ja vaikka isolla vihreällä mörököllillä oli jopa antisankarimaisia piirteitä ei nätti Jennifer-typy lakannut osoittamasta lämpimiä tunteitaan.

Tämähän on ihan karmeaa tuubaa, ei saakeli. (kirj.huom.)

Conan Barbaari on kuitenkin kovin jätkä kaikista ja ottaa varmana kaikki naiset, paitsi ne, joita ei halua.

Paskalla

Kävin äsken paskalla. Jo toistamiseen tänään. Minulle se on ihan normaalia. Etenkin krapulapäivinä voi joutua käymään montakin kertaa. Usein kyllä muutoinkin. Etenkin, jos ensimmäiselle istunnolle joutuu lähtemään hätäisesti, esimerkiksi kesken aamukahvin.

Toisella kerralla paska on yleensä löysempää kuin ensimmäisellä. Ja niin edespäin. Viimeiset rapulapaskan jäänteet ovat jo melkoista velliä. Millaisiahan analyysejä Dali olisi moisesta tehnyt? Muistelen lukeneeni, että hän tarkasteli ulosteitaan.

Miksei paskomisesta puhuta juurikaan? Onko se nykyajan tabu? Syömisestä puhutaan, paljonkin. Nukkumisesta ja unista puhutaan. Seksistäkin voi ainakin jossain määrin puhua, mutta jos kirjoitan novellin, jossa käydään paskalla, niin siinä on sitten jotain vikaa.

Minulla on tapana lukea jotain pientä pöntöllä istuessani. Usein runoja tai sitten lyhyitä novelleja. Äsken luin pari lukua Bukowskia, Lounaalla. Joskus istahdan lukemaan jopa kusella käydessäni.

Pöntöltä yltää keittiön pöydälle, jonka laidalla on kasa lehtiä, musiikkikauppojen mainoksia ja yleensä joku kirja. Niistä sitten valikoin. Pönttöni on muuten klassinen ja loistava IDO59.

Loppuun vielä runo:

Ruskea valloittaja

Joskus vetämisestä huolimatta jää pieni kakkakikkare
kenenkään huomaamatta killumaan pöntön pohjalle
ja seuraavan kerran, kun vilkaisee posliinipossun uumeniin
voi nähdä ruskean värin hiljalleen etenevän
kuin maailmanvalloitus mielessään

Juhannus

Oli yllättävän vaikeaa löytää rantakaistale, jolla ei olisi ihmisiä. Istuuduin kuitenkin sellaiselle. Join tölkistä halvinta kaljaa, mitä lähikauppa tarjoaa ja luin Bukowskia. Ihan oikeasti.

Auriko meni pilveen ja alkoi tuulla. Laineet nostattivat pintaan lumpeenlehtiä, jotka heiluivat aivan kuin joku perkeleen Tuomiojärven Hirviö olisi ollut nousemassa pintaan. Au Pair hakkasi junttarytmiä korviini. Mietin, että voisin tulla hulluksi, kuten edellisöisessä unessani.

”Mul on suvun taipumus synkkyyteen”, lauloi TikTak. Mummo kutsui sitä joksikin `psyykilliseksi herkkyydeksi´. Äidin ruumiinavauspöytäkirjassa sille oli hienompikin nimi.

Aurinko tuli takaisin esiin. Join kaljan loppuun ja pyöräilin kotiin.

Kaikkea voi väittää defenssiksi.

Joskus kitara on vain fallossymboli.

Alku

Hieman alkupohdintaa päiväkirjan tms. luonteesta tai jostakin:

Meneekö käsi seinästä läpi? Meneekö? No ei se me. Ei mene. Olen siis valveilla ja voin aloittaa tämän blogin tai nettipäiväkirjan tai mikä lie tämä tällainen nyt onkaan.

Olen toki joskus ennenkin pitänyt päiväkirjaa ja mietin jo silloin, että missä määrin se kertoo todellisuudesta ja missä määrin siitä, millaista todellisuuden toivoisi olevan tai mitä se tuntuu olevan.

Kun esimerkiksi kertoo päiväkirjalleen, että se ihana tyttö tulee huomenna syömään, teen kaikkea hyvää ja leivon leipääkin ja kenties jopa kaivan kynttilät kaapin perukoilta ovat toiveet huomattavasti korkeammalla kuin yöllisessä tekstiviestissä paljastuva todellisuus: ei hän tulekaan. Eipä jätä paljon kysyttävää.

Toisaalta myöskin edellisen kaltaisen tapahtuman jälkeiset angstipurkaukset lienevät hieman ylimitoitettuja todelliseen ahdinkoon verrattuna. Jäihän sitä itselleen isompi kasa oivallista sapuskaakin syötäväksi.

(apua, tämä vaikuttaa ihan äidinkielen aineelta, yök kirj. huom.)

Sitä missä määrin subjektiivinen kokemus ylipäätään vastaa todellisuutta voisin ehkä pohtia joskus toisella kertaa. Ja silloin pitää yrittää muistaa hienostella ja käyttää termiä fenomenologiset sulkeet. Tai sitten jotain aivan muuta.