Tasa-arvoa

Meninpä eilen toverini kanssa baariin ja ovella minua pyydettiin jättämään olkalaukkuni narikkaan. Onko tämä oikein, kysyn vaan? Naiset saivat kyllä vielä laukkunsa baarin puolelle, mutta minä en. Tasa-arvoako?

Kyllä miehestäkin voi olla vähän kurjaa kanniskella kädessä lompakkoa ja kännykkää. Hieman se typerältä tuntuu. Ja kovasti hyvin eivät taskuunkaan mene moiset kapineet, ainakaan jos on vähänkin istuvammat housut. Puhumattakaan siitä, jos lompakko sattuisi olemaan paksu, toisin kuin tällaisella köyhällä lällärillä.

Rapulapaskasta en jaksa tällä kertaa kirjoittaa, vaikka sitäkin ihan riittävästi tuli. Sen sijaan vessaan liittyy toinen tämänkertaisista tasa-arvokysymyksistä. Nimittäin jos nainen menee miesten vessaan, hän on vain moderni, mutta jos mies menee naisten vessaan, soitetaan poliisi.

Täältä tähän.

Pitsa

Kävin tuossa äänityssession päätteeksi kebabilla levylaulaja Tuplaveen kanssa. Hyvää oli. Yleisesti ottaen kebabin laadunvaihtelu on melko suurta. Joskus saa tosi hyvää juuri kyttyrästä höylättyä lastua, toisinaan taas ihmeellisiä pakasteklönttejä.

Pitsat sen sijaan ovat selvästi tasalaatuisempia. Lähes jokaisen pitserian tai pitsoja paistavan baarin tai ihan minkä vaan pitsat ovat vähintäänkin kelvollisia. Paitsi siinä festarikojussa, joka myi sikahintaan mikrossa lämmitettyjä roiskeläppiä.

Ajattelin tässä kohta tehdä itse pitsan. Omatekemäni eivät juurikaan muistuta pitserian tuotteita, vaan paksuutta on vähintäänkin kolminkertaisesti ja muoto on kulmikkaampi. Joku voisi jopa piirakaksi kutsua. Sama minulle, kunhan on hyvää.

Taikina muodostuu mukillisesta vettä, puolesta pussista hiivaa, vähästä öljystä ja suolasta, sekä kaapista löytyvistä jauhoista. Myös ruisleseitä yms. olen sekaan heittänyt, mutta moisia ei juuri nyt ole.

Täytteeksi näyttäisi tänään tulevan juustoa, papuja tomaattikastikkeessa, kinkkua, oliiveja, homejuustoa ja kenties herkkusieniä ja/tai suolakurkkua sen mukaan, miltä ainekset kulhossa keskenään sekoituttuaan näyttävät. Ja sovi ei unohtaa chiliä. Habaneroviipaleita on vielä purkin pohjalla.

Ja eiku syämään.

Lemmikit

Tällä kertaa luin Peräseinäjoella lähinnä sängyllä maaten Heikki Salon Kynsilehdon odotellessani, kun muut äänittivät soitinosuuksiaan. Siellä kitarasoolojen keskellä ei kauheasti ehtinyt ajatella. Mukavia pieniä tarinoita, vaikka lähtökohta onkin hieman raskas. Jokaisen tarinan kertoja on nimittäin kuollut lemmikki.

Ihmiset saavat rakastaa lemmikkejä ja vastalahjaksi saavat iloa ja hupia ja lopulta kuolleen lemmikin, jota voi sitten surra ja muistella. Tai jotain. Mistä minä tiedän, olen allerginen elikoille ja siten myös huono ihminen. Ainakin usein tuntuu siltä.

Allergisuus rajoittaa sosiaalisia suhteita. Ei voi mennä kyläilemään sellaisten ihmisten luo, joilla on karvaturilaita kotonaan, puhumattakaan siitä, että ottaisi jonkun hoitoonsa, kun omistaja on matkoilla. Eikä niitä tee mieli silittää kadullakaan. Ja taas saa ilkeän eläintenvihaajan maineen.

Vielä toivottomampaa olisi yrittää solmia romanttista ihmissuhdetta lemmikilliseen naisihmiseen. Oikeastaan se on niin toivotonta, että asiasta on ihan turha kirjoittaa enempää.

Jälkkärit

Oleminen tuntuu yllättävän vaikealta aina näin suurten kinkereiden, tällä kertaa Ilosaarirockin jälkeen. Enkä nyt tarkoita krapulaa. Ainakaan pelkästään. Ei tiedä, miten päin olisi, kun on ollut kolme päivää ihmisten ja hälinän keskellä ja kotona hurisee vain tietokoneen tuuletin.

Olihan se hieno tunne päästä kotiin, mutta saman tien iski myös haikeus. Jotain on taas jäänyt taakse. Pitäisi kai perustaa terapiaryhmä festareilta palaaville ihmisille. Laskeuduttaisiin yhdessä arkeen vähän pehmeämmin. Tai mihin arkeen minä muka laskeudun? Sekin vielä.

Jotta päästäisiin asiaankin, niin onhan se tunnustettava, ettei ainoastaan pää, vaan myös mahakin on tällaisen reissun jäljiltä hieman sekaisin. Tämä on ollut taas niitä päiviä, joina voi käydä paskalla ihan niin monta kertaa kuin haluaa. Aina tulee vähän. Ja peräreiän seutu huutaa armoa. Äsken tuli jo aika kiinteitä pökäleitä. Kyllä tämä tästä.

Saa nähdä, tuleeko uni ensi yönä ja jos tulee, niin millaisia ne unet ovat.

Täydellisyydestä

Olin tuossa hieman levytystoimissa basistin ominaisuudessa. Äänittelimme siinä sitten rumpu- ja bassoraitoja livebändifiilikseen pyrkien, eli onhan siellä epätarkkuuksia seassa, vaikka selkeät soittovirheet paikkasinkin. Eihän se täydellinen suoritus ole, mutta aika lähellä parasta, mihin pystyn. Ja sitä paitsi jos matemaattisen tarkka ja täydellisen virheetön soitto olisi parasta mahdollista, niin silloinhan sekvensseri groovaisi kuin kiimainen poro kevätlaitumilla.

Entäs täydellisyys muilla elämänalueilla? Onko sitä ylipäätään muualla, kuin Olkiloudossa? Vieläkö muistelet sitä hienon ravintolan illallista upeine kattauksineen ja kalliine viineineen vai oliko kuitenkin muistettavampi se kerta, kun syötiin tuorepastaa ja jauhelihakastiketta ja jouduit istumaan lattialla, kun ei minulla mitään ruokapöytää ole. Taisitpa vielä läikyttää sitä halpaa punaviiniä tiimarin kahvimukista sille kirpputorilta löytämällesi paidalle.

Olkiluodon täydellisyys on toivottavasti virheettömyyttä, mutta missään inhimillisemmässä kontekstissa se ei kelvanne täydellisyyden määritelmäksi tai edes riittäväksi tai välttämättömäksi ehdoksi. Virheetön Windowskin voisi toki olla mukava, muttei varmaan täydellinen sekään.

Entä sitten täydellinen ihminen? Virheetönkö? Nyt alkaa jo pelottaa, aika paeta.

Räminä on osa rokkia.

Se on ilmoja pidellyt

Se on ilmoja pidellyt. On nimittäin melko lailla kuuma. Onneksi treenikämpällä oli mukavan viileä. Ja viileitä olivat jälleen kerran uudet biisitkin, jos sellaista ylistyssanaa sopii tässä yhteydessä käyttää. Kovaa meininkiä ja kuorolaulua, onneksi omassa stemmassani on vaan kahta nuottia.

Miellyttävän viileää oli myös eilen Jazz Barissa. Myös illan esiintyjä, Hoedown, miellytti kovin. Oivallista roots-musiikkia ja mielenkiintoisia tulkintoja tutuista kappeleista. Esimerkiksi Neil Youngin Heart of Gold oli laitettu niin uuteen uskoon, että meni varmaan pari säkeistöä, ennen kuin tajusin mistä oli kysymys.

Ja jos ei uskossaan, niin ainakin tulkinnoissaan oli vahva tietenkin iki-ihana Ninni Poijärvi. Viulu ja laulu soivat upeasti ja visuaalinenkin anti on kohdillaan. Vaikka hauska oli vilkuilla myös basistina tuuranneen Pekka Grönin ilmeitä ja Olli Haaviston virtuoosimaista pedal- ja lapsteeltyöskentelyä.

Meininki yltyi hikiseksi ja sitten loppui. Sen sijaan ilma oli pysynyt hikisenä, vaikka oltiin päästy pitkälle tämän vuorokauden puolella. Ei paljon palellut kotiin pyöräillä, vaikkei ylävartaloa verhonnut kuin yksi paita. Meinasit tulla ikävä ilmaiseksi saamaani isoa tuopillista jäävettä.

Jäävettä kuluu nytkin, tai maitoakin piti lasillinen juoda tulisen wokkivihannes-riisi –aterian jälkeen. Ei tee näillä keleillä mieli leipoa, vaikka leipä onkin loppu. Lienee odotettava yöhön myöhään.

Pallot

Pallot ovat yleensä jokseenkin pyöreitä. Ainakin parhaat niistä. Erimuotoisten pallojen pallousominaisuudet ovat heikommat. Pyöreyttä pidettiin ennen vanhaan täydellisimpinä muotona. Nykyään harva jaksaa pohtia moisia. Maapallonkin pyöreys on jo tunnustettu ihan kirkon taholtakin. Tokihan littana maapallo olisikin aika kurja. Ja neliskulmainen vähän hassu. Sille varmaan marssilaisetkin nauraisivat.

Toki pyöreätkin pallot voivat hetkellisesti vaihtaa muotoaan, esimerkiksi jos niitä potkaistaan voimallisesta, kuten jalkapallossa on tapana. Hyvät pallot kuitenkin palautuvat hyvin entiseen muotoonsa.

Jalkapallo on hieno peli. Siinä potkitaan palloa ja joskus myös vihollisia. Silloin vihollinen yleensä kaatuu, vaikkei paljon sattuisikaan ja alkaa vilkuilla anelevasti tuomaria kohti. Tuomari rankaisee virheen tehnyttä, jos katsoo sen aiheelliseksi.

Myös fanit saattavat rankaista virheen tehnyttä pelaajaa. Jos esimerkiksi maalivahti torjuu huonosti, saattaa paikallinen mafia rangaistukseksi tappaa tämän. Tai jotain muuta yhtä kamalaa. Suomessa ei onneksi tällaista tapahdu, vaan fanit ainoastaan haukkuvat huonosti pelannutta pelaajaa keskinäisissä keskusteluissaan tai nettifoorumeilla.

Enimmäkseen fanit kyllä rankaisevat vihollisjoukkueen faneja. Niitä saatetaan vaikka vetää turpiin. Englannissa vihollisfaneja on tarinoiden mukaan menty turpiin vetämään pidemmänkin matkan päähän. Se on miesten hommaa se.

Onneksi en jaksa fanittaa ja näin ollen voin keskittyä seuraamaan taiturimaista peliä. Jospa vanha herra Zidane väläyttäisi vielä eroottista pallokosketustaan.

Terhoja

Luinpa tuossa Jari Tervon novelleja. En tosin paskalla tällä kertaa, siellä on vielä Melleri kesken, vaan sängyssä makoillen eilisin rapulan väsyttämänä. Oli melkoinen rapula se, voi pojat. Mahassa ei meinannut pysy muu, kuin Rapalan vaaput ja niitäkään ei siihen hätään ollut. Mutta eipä siitä sen enempää, kunhan mainitsin maineen kasvattamiseksi, mikäs kynäilijä ja basisti se sellainen olisi, joka ei rappioelämää vietä. No parempi varmaan. Vaikka Melleri kyllä vähän huononi lopetettuaan juopottelun. Tai sen tekstit ainakin. Tai niin olen kuullut isolla kirkolla puhuttava, itse en asiasta tiedä mitään.

Tervo sen sijaan on hämmästyttävän hyvä niinkin ärsyttäväksi tyypiksi. Tai ehkä juuri siksi. Kirjojensa lukemisessa on se vaara, että saattaa itse saada päähänsä yrittää vastaavaa, vaikka paremmin osaisi jotain muuta.

Wikipedia mainitsee Tervon harrastukseksi jalkapallon. Jos haluaisi olla uutisvuotomaisen nokkela, voisi esittää kysymyksen, että pallona vai pelaajana. Mutta koska olen kiltti ihminen, en lähde moiselle linjalle.

Tästähän aasinsiltaa pitkin pääsisi sulavasti ja jalat kuivina joko Wikipediaan tai Uutisvuotoon. Kumpi sitten tietolähteenä on luotettavampi, siitä on vaikea mennä sanomaan mitään. Mutta toivoa sopii, ettei sillan alla ole mörköä, sängyn alla tuntui viime yönä olevan jos jonkinlaista mönkijäistä ja monsteria. Ettei jopa komodo.