Lemmikit

Tällä kertaa luin Peräseinäjoella lähinnä sängyllä maaten Heikki Salon Kynsilehdon odotellessani, kun muut äänittivät soitinosuuksiaan. Siellä kitarasoolojen keskellä ei kauheasti ehtinyt ajatella. Mukavia pieniä tarinoita, vaikka lähtökohta onkin hieman raskas. Jokaisen tarinan kertoja on nimittäin kuollut lemmikki.

Ihmiset saavat rakastaa lemmikkejä ja vastalahjaksi saavat iloa ja hupia ja lopulta kuolleen lemmikin, jota voi sitten surra ja muistella. Tai jotain. Mistä minä tiedän, olen allerginen elikoille ja siten myös huono ihminen. Ainakin usein tuntuu siltä.

Allergisuus rajoittaa sosiaalisia suhteita. Ei voi mennä kyläilemään sellaisten ihmisten luo, joilla on karvaturilaita kotonaan, puhumattakaan siitä, että ottaisi jonkun hoitoonsa, kun omistaja on matkoilla. Eikä niitä tee mieli silittää kadullakaan. Ja taas saa ilkeän eläintenvihaajan maineen.

Vielä toivottomampaa olisi yrittää solmia romanttista ihmissuhdetta lemmikilliseen naisihmiseen. Oikeastaan se on niin toivotonta, että asiasta on ihan turha kirjoittaa enempää.