Syksyistä

Syksyllä on mukavaa kävellä ulkona iltaisin. Ilma on sopivan viileä ja ennen kaikkea on miellyttävän hämärää. Pimeys muuttaa näkökenttää. Kovinkaan kauaksi ei näe, joten tulee keskityttyä lähempiin asioihin. Poikkeuksena tietenkin tähdet, jotka ovat paljon kauempana, kuin mikään valoisalla nähtävä kohde.

Mikä siinä lähelle katsomisessa sitten on erikoista? Kun katsoo tarpeeksi lähelle, näkee pieniä asioita. Pienet yksityiskohdat puolestaan yleistyvät helposti, niihin on hyvä samaistua. Maailmoja syleilevät kokonaiskuviot puolestaan ovat liian laajoja arkikokemukseen ja tuntuvat siten ensisilmäyksellä helposti vieraannuttavilta.

Kontrasti läheisyyden ja tähtien kaukaisuuden välillä puolestaan laittaa asioita erilaisiin mittasuhteisiin. Kun on yksin, pieni ja pimeässä ja katselee taivaalle, tajuaa helposti oman mikroskooppisuutensa ja voi tuntea jotenkin kuuluvansa kokonaisuuteen. Maailmankaikkeus ei vaadi, se vain on.